Aasia 2008
maanantai 7. heinäkuuta 2008


Julkaistu kello 8.19

Kävimme aamiaisella majapaikan raflassa. Kahvi muistutti vietnamilaista, namnam. Kasvisjuustopannari oli myös oikein maukas ja Mikankin huttu oli kelvollista. Kysyttiin ravintolassa norkoilleelta oppaalta, missä visitor center sijaitsee ja hän lähti meitä saattamaan. Tietysti puhe kääntyi taas siihen, mitä retkiä meinataan tehdä. Epäilys alkoi vähän herätä, että miksi ihmeessä kaikki niin kiivaasti noista trekkauksista selostaa. Puhuttiin oppaan kanssa siitä, että ehkä huomenna ottaisimme kuitenkin sen kolmen tunnin setin vaikka se onkin hinnaltaan aika kallis. Opas kun sanoi, että voimme bussilla lähtiessä nostaa rahaa kun meidän jenkkidollarit olivat näiden mittapuulla liian tärveltyneitä. Äijän pitäisi tulla vaan kaksi tuntia mukanamme bussilla saadakseen rahat. Kyselimme puiston uniformuihin pukeutuneilta patuilta kartoista. Samalla opasjannu selitti siitä, että lähdetään tänään kierrokselle. Kieltäydyimme tästä päivästä ja yritimme tolkuttaa että tänään kiertelemme lähimetsää keskenämme. Sitten ilmenikin jotain todella odottamatonta: keskenään kulkeminen ilman opasta ei ole mahdollista. WTF?! Mitä helvettiä? Yritettiin selittää, että kierrämme ihan lähipolkuja eikä olla tekemässä pitkiä lenkkejä. Siitähän ukot riemastuivat ja alkoivat hokea, ettei sellainen peli vetele. Täällä ei ole kuulemma mitään opasteita ja eksymisen mahdollisuus on suuri. Mietityttää vaan, että mihinhän ne turisteilta nyhdetyt rahat menevät jos ukot brassailevat sillä ettei täällä minnekään ole opaskylttejä. Selitettiin, että ei olla ihan ensimmäistä kertaa sademetsissä ja että meillä on navigaattori mukana. Ukot eivät ottaneet kuuleviin korviinsa. Tietysti he vetäisivät vielä ässän hihasta ja kertoivat, kuinka äitiä ja pientä lasta etsittiin yötä myöten viidakosta kun he olivat eksyneet. Teki vaan mieli kysyä, että mitä helvettiä tuore äiti raahaa pentunsa niin kauas viidakkoon ettei osaa takaisin... Mietitäänpä siis. Haluaisimme käydä kolmena päivänä kuvaamassa elikoita ja kasveja. Yleensä vietämme metsässä aikaa aamusta iltapäivään. Hinnat täällä ovat seuraavat: - kolmen tunnin kävely 15 euroa / hlö - päivän retki 25 euroa / hlö - kahden päivän ja yhden yön retki 50 euroa / hlö Äkkiseltään laskettuna meillä menisi siis 150 euroa yhteensä siihen, että kiertelisimme lähialueita. Sanottiin äijille, ettei meillä ole todellakaan aikomus tunkea rahaa tällaisia summia pelkkään sisäänpääsyyn. Puiston työntekijä alkoi vaan vittuilemaan takaisin, ettei häntä kiinnosta etsiä eksyneitä turisteja ja jos menemme puistoon ilman opasta, meitä ei sieltä sitten etsitä. Lämpimästi vaan tervetuloa Sumatran suurimpaan sademetsään. Kyselimme, että pääsemmekö minnekään ilman opasta. He kertoivat, että lepakkoluolat sijaitsevat alueen ulkopuolella ja voimme mennä sinne keskenämme. Ei paljon karttoja näkynyt kun niitä tiedusteltiin. Peruttiin sitten huominen retki ja lähdettiin vitutuspäissämme lampsimaan luolille. Mukana meillä oli kymmenen vuotta vanha kartta, joka piti ehkä paikkansa ennen vuoden 2003 tulvia. Kartalla olisi voinut pyyhkiä hanuria, sillä se näytti mihin sattuun ja osa rakennuksista oli tuhoutunut. Löydettiin kuitenkin pieni kyltti, jossa oli maininta lepakkoluolista. Siinä sitten steppailtiin ihmisten takapihojen läpi kulkevaa polkua. Käännyttiin takaisin kun polut haarautuivat liiaksi eikä löydetty enää kylttejä. Vastaan tuli joku vanhempi länkkäri ja kysyttiin häneltä neuvoa. Onneksi hän oli menossa samaan suuntaan ja neuvoi meille reitin lepakkoluolille. Hän kertoi vanhasta jäärästä, joka on virittänyt portit luolan suulle ja pyytää 5000 rupiaa pääsymaksua. Sanottiin hänelle mielipiteemme puiston hinnoittelusta ja ukkokin oli sitä mieltä, että paikalliset ampuvat itseään jalkaan. Kuulemma kaikkien asioiden hoitaminen on täällä samanlaista säätöä. Mies oli asunut täällä kolme kuukautta ja hän on työskennellyt isomman projektin parissa, jonka organisoiminen ei ole ihan helpointa hommaa. Löydettiin lavetilla nukkuva patu, joka herätettiin rahastamaan tyhjästä. Luoliin pääseminen oli helpompaa kuin Taman Negarassa. Vähäisten sateiden takia luolan pohjilla ei ollut kuin vähän vettä ja luolastot olivat niin isoja, että niissä pystyi seisomaan. Lepakot eivät valoa arvostaneet, sillä ne lehahtivat lentoon aina kun niitä osoitti lampulla. Yritimme ottaa kuvia lentävistä lepakoista. Jonkun ajan kuluttua pari paikallista ja opastettava ukkeli kulkivat ohitsemme. Ajattelimme, että emme pääse syvemmälle luolaan mutta toisin oli. Lähdettiin konttailemaan ryhmän perässä ja ahtaan kohdan jälkeen aukesikin uusia ulottuvuuksia. Ensimmäinen luola päättyi ja välissä sai haukata raitista ilmaa ja ihastella vihreitä puita. Sitten päädyimme toiseen, suurempaan luolaan jossa oli vielä enemmän lepakoita. Seinissä lymyili lukuisia hämiksiä ja joku monijalkainen liero. Luolan päässä näkyi taas valoa. Mahdollisesti reitti olisi jatkunut vielä, mutta käännyimme takaisin ja palasimme samaa reittiä ulos. Onneksi sentään pääsimme lepakkoluoliin keskenämme, sillä olemme nyt miettineet suunnitelman muutosta. Mielestämme päivittäinen, sisäänpääsyyn käytettävä summa on kyllä täysin järjetön ja kuulostaa pahasti rahastukselta. Ymmärretään se kyllä hyvin, että maasto voi olla täällä haastavaa ja polut voivat risteillä miten sattuu jo yksin sateiden takia. Mutta jos ei saa jalallakaan astua porttien sisäpuolelle niin se menee jo kyllä naurettavuuden puolelle. Mietityttää, että mihin mustaan aukkoon turisteilta nyhdetyt rahat katoavat. Lepakkoluolasta päätellen niitä ei käytetä ainakaan opasteiden rakentamiseen, kulkureittien ja siltojen ylläpitämiseen tai ympäristön siivoamiseen - sen verran paljon paskaa näkyi polkujen varsilla ja luolissa. Tiedostamme kyllä, ettemme ole mitään kokeneita trekkaajia, mutta on se nyt kumma jos puistoon ei saada laitettua opasteita edes parin kilometrin lenkille. Oppaiden antama lisäinfo eläimistä ja kasveista on plussaa ja mielenkiintoista, mutta jos pitää kolme päivää yrittää valokuvata kolmannen osapuolen kintereillä niin se ei kuulosta järin houkuttelevalta. Kaiken lisäksi puiston keskeisin nähtävyyden eli orankien ruokintapaikan sisäänpääsymaksu ei sisälly trekkien hintaan vaan siitäkin pitää maksaa vielä 40 000 rupiaa eli 2,7 euroa / hlö. Tietääkö joku, onko puistossa aina ollut käytössä näin järjetön systeemi? Meidän matkabudjetissa ei ole varattuna näin hirveitä summia pelkkään metsässä samoiluun, joten Gunung Leuserin sademetsät jäävät nyt näkemättä. Harmittaa, sillä metsän reuna on käytännössä takapihalla. Vaikka rahaa olisikin niin henkilökunnan asenne on sitä luokkaa, ettei kiinnosta sijoittaa rahojaan mustaan aukkoon. Me ei ainakaan haluta olla joku riesa, joka jätetään metsään mätänemään jos nylkyrihintojen maksaminen ei kiinnosta. Seuraavaksi pitäisi miettiä, että mitäs nyt.

Paikka: Gunung Leuser, Indonesia
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}


Julkaistu kello 10.13

Pakko oli tulla peittämään kiukkua ja pettymystä ravintolaan. Hyvä ruoka, parempi mieli. Käveltiin riippusillan yli joen toisella puolella sijaitsevaan pizzeriaan. Pizza lohduttaa aina. Harmi vaan, että lohdutustehoa pudotti minun pizzan heikko maustamisen taso. Maistoin Hisen lättyä ja kyllä kävi kateeksi. Tässä matkan aikana ruokalistoilla on näkynyt kaikenlaisia herkkuja. Täällä ruokaansa voi sulatella vaikkapa vanhalla kahvimaidolla. Muita matkan hittituotteita ovat olleet muun muassa fried fog (paistettu sumu) sekä die soup (kuoleman keitto). Monesta annoksesta on saatavana myös special-versio. Harmi vaan, että mistään ei selviä miten tämä erikoisversio eroaa tavallisesta. Asioista puhutaan niiden oikealla nimellä myös muissa yhteyksissä. Vietnamissa erään matkatoimisto tarjosi sleeping tour bussia eli nukkuvaa bussikierrosta. Sellainen sopii hyvin vähemmän vauhdikkaista kierroksista pitäville.

Paikka: Gunung Leuser, Indonesia
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}


Julkaistu kello 16.28

Kun tulimme lepakkoseikkailuista niin täällä oli sähköt poikki ja huone helotti punaisena kuumuudesta. Minä poika oli noheva ja avasin ikkunan. Ja tietysti unohdin sen auki. Kun tulimme ravintolasta takaisin niin huoneessa odottelikin taas muhkean kokoinen hämähäkki. Eikun vaan karvakinttu pussiin ja pihalle. Meinattiin käydä kyselemässä majapaikan ravintolasta lisätietoa Banda Acehiin menevistä busseista, mutta kun paikka oli tupaten täynnä niin päätettiinkin sitten lähteä katselemaan, joska muualta saisi saman infon. Kivenheiton päässä sijaitsevassa guesthousessa näkyi valoa, mutta paikka vaikutti jotenkin kuolleelta. Pöydässä istui opas, jolle avauduimme tänään puiston hinnoittelupolitiikasta. Eipä tullut ukkeli enää trekkejä kauppaamaan, he. Painuimme sillan yli ja huomasimme, että täältähän löytyy ihka oikea baari. Menimme sisään ja oli huojentavaa huomata, että henkilökunta ei osannut käytännössä lainkaan englantia. Hise tilasi oluen ja minä kokiksen. Bintang-niminen olut oli kuulemma hyvettiä. Olipa mukavaa vaan istua tyhjässä baarissa eikä kukaan tullut kyselemään mitään tai tyrkyttämään trekkejä. Siinä istuessa tuli purettua hajotusta miettimällä joitakin matkaan liittyviä negatiivisia asioita. Tuoreeltaan piti tietysti äimistellä vielä tämän puiston hinnoittelua. Tajusimme, että käydyistä kansallispuistoista tämä on ainut, joka hinnoittelee oppaansa mukana kulkevien henkilöiden mukaan kun taas muilla puistoilla heille on kiinteät taksat. Nouseeko se oppaan työ siitä, että mukana on enemmän väkeä? Taman Negarassa yksi opas pystyi kuljettamaan 12 henkilöä eikä hinta siitä muuksi muuttunut. Kuvitelkaa kun neljähenkinen perhe haluaa kolmen tunnin pyörähdyksen. 60 euroa mokomasta on kyllä ihan hullua. Taman Negarassa saimme oppaan koko päiväksi yhteensä 45 eurolla ja se piti sisällään kaikki luvat, venekyydit, riippusiltamaksut ja muut konstikkuudet. Meillä oli erikoistoiveita, mutta normaalin päiväkierroksen olisi saanut 35 eurolla. Hinnoittelun lisäksi tämän kansallispuiston oppaista on tullut palautetta, että he roskaavat puistoa, katkovat oksia ja ahdistelevat naisia. Jopa Lonely Planet suosittelee naismatkaajia hakeutumaan suurempiin ryhmiin. Edes kahden naisen ei kannata mennä keskenään. Opas, joka toi meidät tänne kysyi Hisen pois mennessä, että olemmeko naimisissa ja kun kerroin että emme ja että opiskelen viestintää niin seuraava kysymys olikin, että olenko kuvannut pornovideoita. Jo Hisen paikalla ollessa hän intoutui vaahtoamaan Pattayan alastomista naisista kun kuuli, että olimme käyneet Thaimaassa. Hyvät puheenaihet ensitapaamiselle... Toinen mietiskelun kohde oli se, kuinka Sumatran turismi on kehittynyt näillä suosituilla turistialueilla. Tsunamit, maanjäristykset ja tuhoisat tulvat ovat romauttaneet saaren turismia, mutta hiljalleen se on palautunut vaikkakaan ei samalle tasolla mitä se joskus oli. Kehitys vaikuttaa kuitenkin olevat vähän nyrjähtänyttä, sillä pari paikkaa pyörittää alueiden toimintaa muiden katsellessa tyhjiä huoneita ja ravintolapöytiä. Tuktukissa meidänkin käyttämä Liberta oli kaiken aikaa täynnä. Ravintolassa tuntui olevan aina porukkaa ja paikan asukkaat oikeasti söivät siellä. Ei tarvinnut kävellä kuin puoli kilometriä tietä eteenpäin kuin kadut olivat täynnä täysin tyhjiä ravintoloita, majapaikkoja sekä matkamuistomyymälöitä. Jo Medanista lähtiessä meille suositeltiin Libertaa ja kun pääsimme veneelle, siellä oli turistien kalastajat viemässä meitä kyseisiin paikkoihin. Myös Lonely Planetissa Liberta on heti ensimmäisenä. Kun tulimme tänne, heti bussista astuessa turistionget olivat tanassa ja meidät opastettiin nykyiseen majapaikkaan. Nyt kun tätä katsoo niin huoneet on pullollaan turisteja ja ravintolassa on aina joku syömässä. Muualla ei näy ketään. Kun pääsimme huoneeseen ja katsoimme avaimenperää niin tajusimme, että Libertan huoneessa oli käyntikortti tähän paikkaan. Ilmeisesti suositut paikat tukevat vielä toisiaan, sillä Bukit Lawang - Toba -kierros on erittäin suosittu. Tätä näkemystä vahvistaa vielä se, että Sumatralla olemme tavanneet neljä eri ryhmää jotka ovat kiertäneet samat majapaikat vaikka kenelläkään ei ole ollut etukäteisvarausta. Hyviä paikkojahan nämä ovat olleet, mutta täällä on paljon muitakin vaihtoehtoja ja kehityksen soisi olevan hivenen tasaisempaa. Kolmas asia liittyi huumeisiin. Vietnamissa tuli vastaan ensimmäiset huumeiden tarjoajat, mutta he lähinnä vinkkasivat tarjouksensa ohiajaessaan. Indonesia on vetänyt tällä saralla pohjat vaikka täällä lienee Kaakkois-Aasian tylyimmät rangaistuikset huumausainerikoksista. Lieneekö boostaajana Hisen rastat, mutta täällä tullaan kyllä täysin häpeilemättä tyrkyttämään kannabista. Ja vaikka sanoisi, ettei harrasta polttelua niin saa silti vinkin, että se on ihan OK kun sitä harrastaa silloin tällöin. Asia ei ole varsinaisesti ongelma, mutta hämmästyttää kuinka avoimesti ihmiset uskaltavat tavoistaan ylpeillä. Asiaa voi katsoa vielä siltä kantilta, että Indonesian valtauskonto on islam ja meidän on muistettava sen suhtautuminen alkoholiin, porsaanlihaan ja pukeutumiseen. Outoa, kuinka suorasukaisesti paikalliset suosittelevat turisteille pössyttelyä vaikka varmasti tietävät sen olevan laitonta lähes kaikkialla Euroopassa. Neljäs juttu on sitten matkan aikana sattuneet epäonnistumiset. Niitä on nimittäin yhdistänyt yksi asia: paikalliset ovat jättäneet kertomatta onnistumisen kannalta keskeisiä asioita, vaikka varsin hyvin tiesivät ne. Esimerkiksi siirtyminen Laosista Hueen. Meillä oli matkaliput Hueen, mutta kukaan ei kertonut ettei bussi mene sinne. Kun menimme Quy Nhoniin niin selvisi, että matka-aika onkin tuplasti pidempi. Si Phan Doniin pyrkiessä meille suositeltiin pienempää saarta jossa sanottiin olevan vähemmän turisteja. Kertomatta jätettiin, että turisteja on vähemmän vain siksi ettei niitä sinne enempää mahdu, palvelut ovat onnettomat eikä sähköjä ole vedetty lainkaan. Kaiken kruunaa tietysti tämä sademetsä. Puhuimme keskenään haahuilusta bussista lähtien ja mukana ollut opas kuuli taatusti puheemme. Myös sisään viskanneelle oppaalle kerroimme pörräävämme metsässä neljä päivää ja ottavamme oppaan vain yhdeksi. Ja silti pääsykielto selvisi kun olimme vaelluskengät jalassa, paskaiset pitkälahkeiset päällä ja kamerareppu selässä ostamassa pääsylippua puiston sisään. Mieli on vähän maassa ja nyt näistä jutuista tulee väistämättä sen mukaisia. Kaikesta huolimatta Indonesia on osoittautunut mukavaksi maaksi ja näihin tilityksiin kannattaa suhtautua niin, että niistä voi ottaa opikseen. Toivottavasti muut eivät joudu toistamaan meidän tekemiä virheitä vaikka aina sitä jotain pientä sattuu. Kyllä tämä tästä taas iloksi muuttuu. Kun kerta olemme vinkuneet joutavuuksia niin kerrotaan nyt välillä jotain positiivistakin. Jo ennen matkaa meillä oli tiedossa, että Banda Acehissa asuu suomalainen Mikko daaminsa Amandan kanssa. Hänen kauttaan olemme saaneet korvaamattomia Sumatra-vinkkejä ja viimehetkillä selvisi, että meillä on mahdollisuus majoittua heidän vierashuoneeseensa kunhan Acehin päähän selviämme. Epäilemättä heidän paikallistuntemuksensa tulee tarpeeseen vielä jatkossakin. Terveisiä vaan Mikolle ja Amandalle - täältä me vähitellen tulemme teidän riesaksi :D Koska emme saaneet tänään tarkempia tietoja Banda Acehiin menevistä busseista, yritämme huomenna uudelleen. Jos sekään ei tuota tyydyttäviä tuloksia, painumme suosiolla Medaniin ja selvittelemme asiat itse. Yli 12 tunnin bussimatka on sen verran tuhti kokemus, että sinne emme lähde jonkun humpuukiukkelin vinkkien perusteella ellei pöytään ole lyödä jotain selkeää faktaa. Oma selvittely, paras selvittely.

Paikka: Gunung Leuser, Indonesia
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}