Aasia 2008
sunnuntai 6. heinäkuuta 2008


Julkaistu kello 2.12

Ylösnousu tapahtui ennen seiskaa. Sitten aamiaiselle ja loput kamat läjään. Maksettiin monen päivän majoitus ja mässäilyt: yhteensä 300 000 rupiaa eli 21 euroa. Oli kyllä hinta-laatusuhde kohillaan! Käveltiin satamaan, jonne oli vain parin minuutin kävelymatka. Laiturin kupeessa läjä paikallisia tyttöjä ja naisia aamupyykillä. Kävin kysymässä kuvausluvan indonesiaksi ja sain sen kovan kihinän kera. Otin muutaman valokuvan ja sitten laiva jo tuuttailikin. Parapatin puolella patu huuteli meidän majapaikan nimeä ja päästiin suoraan toimistolle. Maksettiin kyyti, mutta meillä ei ollut tasarahaa joten ukkeli otti itselleen aamiasrahat. Mukava yllätys kun pääsimme lähtemään tuntia aikaisemmin uudella maasturilla. Kyydissä on meidän lisäksi vain kaksi muuta. Toivottavasti inkivääriteellä on matkapahoinvointia poistava vaikutus.

Paikka: Tuktuk, Indonesia
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}


Julkaistu kello 12.11

Parapatista lähdettyä meinasi taas alkaa kiristää, sillä kuskin silmäluomet näyttivät raskailta ja äijä onnistui pilkkimään jopa mutkaisella vuoristotiellä heti alkumatkasta. Edelleen ihan yhtä perseestä se, että maksat korkeaa hintaa siitä että pääsisit mukavasti perille ja sitten matka meneekin siihen, että joudut vahtimaan kuskia ja pelkäämään, että milloin auto kaartaa tieltä pihalle. Tekevätkö nämä jampat oikeasti töitä vuorokauden ympäri vai miten ihmeessä priva-autojen kuskit ovat aina silmät puolitangossa? Onneksi silmäluomien riiputtelua kesti vain 50 kilometriä, sillä pysähdyimme Tembelilingin kylässä sijaitsevan matkatoimiston pihaan. Siellä menikin sitten lähes tunti siihen, että odotettelimme jotain. Kukaan ei kertonut, että mitä, mutta kun paikalliset odottivat niin mekin odotimme. Yhtä äkkiä kuskin paikalle hyppäsi joku toinen ukko ja kävimme hakemassa vähän sivummasta jonkun köörin, jonka jälkeen ajoimme taas matkatoimiston pihaan. Ennätimme jo huokaista helpotuksesta, että pääsimme pilkkijäkuskista eroon, mutta pihassa hän astuikin taas ratin taakse ja matka kohti Medania saattoi alkaa. Tietä riitti ajettavaksi eikä mennyt hirvittävän kauaa kun kuski aloitti taas kaikki väsymyksestä kertovat eleensä. Hän yritti virkistää itseään rassaamalla kasettisoitinta. Seurauksena oli se, että liikennevaloissa hän tupsautti auton edessä olleen perään. Onneksi vauhtia oli niin vähän eikä asiasta tullut sen enempää mekkalaa. Jonkun aikaa jaksoimme kauhusta kalpeana seurata äijän silmäluomia peilistä, mutta sitten oli pakko antaa itselleen lepohetki ja keskittyä vain siihen, että huutaisi heti jos auto alkaisi suistua metsään tai vastaantulevien kaistalle. Siinä liikenteen määrässä yksikin menetetty sekunti olisi kyllä liikaa. Kuski yritti kuitenkin parhaansa mukaan ajaa nopeammin kuin muut ja teki muutaman sellaisen ohituksen, että meinasi kurahtaa löysät housuun. Saimme taas hengähdystauon, kuin noin 30 kilometriä ennen Medania pysähdyimme pienelle ruokapaikalle. Englantia ei ollut tarjolla eikä sen puoleen ruokalistojakaan. Ja taas kerran kielen opettelu tuli tarpeeseen. Hise tilasi hedelmäsekoituksen tulisella kastikkeella, joka ei ollut lainkaan hullumpi yhdistelmä. Minä halusin kanaa ja nuudelia, mutta sainkin kananuudelikeiton - riittävän lähelle. Keitto oli oikein maukasta eivätkä eväät maksaneet yhteensä kuin 9000 rupiaa eli 62 senttiä. Juuri ennen lähtöä päätin maistaa vielä grillattua kanaa. Yritin varmistaa ukolta, että onhan vartaassa olevat köntit kanaa. Ukko nyökytteli ja toisteli perässä, että kanaa on. Hän sanoi myös jotain muuta, joka meni kuitenkin ohi. Sanan merkitys selvisi kun otin ensimmäisen haukun. Kanaahan se oli vaan ei kananlihaa. Nähtävästi vartaassa oli kanan maksaa ja syömättähän se jäi, vaikka ensimmäisen palan nielaisinkin ihan kohteliaisuudesta. Ja taas matkaan. Emme ehtineet ajaa varmasti kilometriäkään kun kuski aloitti pilkkikilpailun. Nukahtaminen ei ollut varmasti kaukana, mutta pelastus tuli pelkääjän paikalla istuneesta paikallisesta naisesta, joka piti kuskille seuraa loppumatkan ajan. Medanissa kävimme ensin heittämässä muut lentokentälle ja sen jälkeen piti ajella vielä joitakin kilometrejä bussiterminaalille. Niitä on siis Medanissa kaksi, joten jos bussilla matkustat niin pidä huoli, että saavut oikealle. Huomasimme terminaalin ikkunasta, mutta kuski painoi vaan kaasua. Ajattelimme, että hän heittäisi etupenkin naisen kotiinsa, mutta pienen ajelun jälkeen auto kurvasikin tien laitaan jonossa seisovien paikallisbussien tuntumaan. On uskomatonta, että vaikka Indonesiassa liikenne noin yleisesti on kohtalaisen järjestäytynyttä, niin täälläkin ollaan kyllä mestareita ajan tuhlaamisessa. 200 kilometrin matkaa tuli taitettua yhteensä yli viisi tuntia! Meidän keskinopeus oli GPS:n mukaan 36 km/h ja jos pysähdyksiä ei oteta huomioon niin silloinkin vain 46 km/h. Jos ei tarvitsisi kantaa rinkkoja, nopeus olisi tärkein kriteeri ja tietäisi mihin on menossa niin kannattaisi ennemmin vuokrata vaikka mopo. Matkatoimistojen puheet paikallisbussien hitaudesta ovat puhdasta puppua, sillä privakyydeillä menee yhtä kauan - odottelua vaan on enemmän. Mutta takaisin matkaan. Bussi ei siis lähtenytkään terminaalialueelta vaan tien varresta. Bussi oli totta puhuen parhaat päivänsä nähnyt. Autoon astuessa tuntui kun olisi saunaan tullut, sillä minkäänlaista ilmastointia tai puhallusta ei löytynyt. Kun lopulta pääsimme liikenteeseen niin avoinaisista ikkunoista tuleva ilmavirta viilensi sisätilat niin, että matkanteko oli oikein mukavaa. Pysähdyimme yhdessä vaiheessa ottamaan lisää porukkaa kyytiin. Odottelua oli 15 minuuttia, joten kävimme tepastelemassa ulkona. Emme tiedä mikä paikka oli kyseessä, mutta ihmiset olivat kovin innoissaan valokuvista ja siinä tulikin sitten napattua kuva useammastakin tyypistä. Bussiin ahtautui paikallisia niin, että se tuli lopulta täyteen ja matka saattoi jatkua. Mukana oli myös eräs hollantilaispariskunta, jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanasen ja meidän takana istunut indonesialaisnainen jututti Hiseä. Hollantilaiset olivat tulleet Medaniin vasta tänään ja lentäneet kotimaastaan toissapäivänä. Heti kärkeen heitä oli ukotettu bussilippujen kanssa jossakin matkatoimistossa. Bussilippu Medanista Bukit Lawangiin maksoi meille 10 000 rupiaa eli 69 senttiä. He olivat maksaneet lipuista 30 000 rupiaa eli 2,1 euroa. Mikä parasta, he eivät olleet saaneet minkäänlaista lippua tai kuittia ja yritäpä sitten bussissa selittää, että lippu on maksettu. Niinpä he joutuivat maksamaan vielä 10 000, jotta pääsivät kyytiin. Mitä tästä opimme? Katso tarkkaan mistä lippusi ostat ja pyydä aina kuitti sekä liput matkaan. Kaikkein varminta on ostaa suoraan asemalta tai bussista ja unohtaa välikädet. Matka taittui oikein rattoisasti, mutta loppumatka olikin melkoista perunapeltoa. Tie oli päällystetty, mutta sitä oli jäljellä enää tien keskiosassa. Kun kaksi bussia kohtasi niin tien leveyden tajusi, sillä autot mahtuivat juuri ja juuri ohittamaan toisensa. Hyppimistä ja pomppimista jatkui jonkun matkaa, mutta lopulta pääsimme perille. Lähes kaikki paikalliset olivat siinä vaiheessa jääneet matkan varrelle, mutta vielä siellä perässä jokunen rohkea roikkui. Pysähdyspaikalla oli heti kärkkymässä jannuja mopojen kanssa. Bussi ei nimittäin aja majapaikkojen tuntumaan vaan sinne pääsee kyseisten jannujen kyydillä. Kaksi ihmistä reppuineen maksoi vain 5000 rupiaa eli 35 senttiä. Eikä varmaan mikään yllätys, että mukana roikkunut jäbä oli turistionki, joka opasti meidät omalle hotellilleen. Hänen mukaansa ilmastointi löytyisi vain erittäin kalliista hotelleista eikä kohdalle sattuneessa majapaikassa olisi tuulettimia. Joutopuhetta luultavasti, mutta samapa tuo kun päästiin ihan kohtalaiseen huoneeseen. Tämä on pelkällä tuulettimella varustettu betonikuutio, jossa on sänky ja pöytä. Vessa on mallia aidattu, eli kuution sisällä on pienempi kuutio, jonka seinät eivät kuitenkaan yllä ylös asti. Hintaa huoneella on 30 000 rupiaa eli 2 euroa. Euro mieheen ei ole kovin paha. Kävimme heti koeajamassa ravintolan ruoat. Hinnat ovat kohdallaan eikä maussakaan ollut valittamista. Koko ruokailun ajan meidät tänne opastanut jannu yritti kaupata meille päivän tai parin trekkiä viidakkoon. Olimme jo melkein lähdössä kunnes hyväksyimme sen tosiasian, että meillä ei ole siihen aikaa eikä rahaa. Äijä ujutti kuitenkin pöytään vielä valttikorttinsa - kolmen tunnin minitrekin. Ajattelimme, että siinäpä mainio vaihtoehto lepakkoluolien syynäämiseen. Teimme tänne tullessa kuitenkin pienen virheen, joka vaikeutti asiaa. Luulimme, että Medanissa meillä olisi aikaa nostaa rahaa. Sitä ei kuitenkaan ollut, joten ajauduimme nyt tänne sademetsään mukana olleilla rahoilla. Ja täällä ei tietenkään löydy automaatteja. Pienen puntaroinnin jälkeen totesimme, että nyt lienee turvallista uhrata hätävararahoista yksi 50 dollaria. Hise kävi hakemassa superjemmaan taitellun 50 dollarin setelin ja sen nähdessään ukko kysyi, että mitä ihmettä sille on tapahtunut. Vaikka seteli olikin laskostettu siististi, sen taitoskohtiin oli tullut tummaa väriä. Ilmeisesti kosteus oli tehnyt tepposen. Noin muuten seteli oli kuitenkin uutta vastaavassa kunnossa. Tämäpä ei paikallisille riittänyt vaan kukaan täällä olevista ei suostunut vaihtamaan rahaa. Se siitä retkestä sitten. Vähän ihmetyttää kuinka he eivät voi ottaa vastaan tummentumia lukuunottamatta uudenkarheaa seteliä, kun Indonesian omat setelit - etenkin 1000 rupiat - ovat lähes poikkeuksetta ihan räävittömässä kunnossa. Noh, vietämme sitten täällä oloajan ihan omin päin seikkaillen. Olemme yrittäneet kirjoittaa päiväkirjaviestiä koko päivän, mutta Parapatista lähdettyä liittymä ei ole suostunut toimimaan. Datayhteys kyllä aukeaa, mutta mitään ei siirry. Siksi tämäkin viesti tuli viiveellä. Ihme säätöä kyllä nyt tämän liittymän kanssa. Jokin on meitä vastaan.

Paikka: Gunung Leuser, Indonesia
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}