Aasia 2008
lauantai 5. heinäkuuta 2008


Julkaistu kello 2.21

Mikä mairea yö! Kukaan ei huutanut, kirkunut, haukkunut tai soittanut musiikkia. Nyt sitä taas jaksaa. Tänään emme vuokraa enää mopoa, sillä ajattelimme käydä kiertämässä Tuktukin lähikatuja. Katujen varsilla häärää niin paljon paikallisia, että jospa niistä saisi jotain kuvia napsittua. Mutta sitä ennen aamuaskareet.

Paikka: Tuktuk, Indonesia
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}


Julkaistu kello 7.48

Olemme aikaisemminkin kertoneet, että tämä päiväkirjan kirjoittaminen käy välillä työstä, mutta yksi asia sapettaa yli muiden. Se on tämän Nokia E50:n punainen luurinäppäin. Siitä painamalla luurin selain sulkeutuu varoittamatta ja tuhoaa kaiken siihen mennessä kirjoitetun tekstin. Mikä parasta pyyhintänappi on tämän punaisen yläpuolella. Ei riitä sormet ja varpaat laskemaan niitä kertoja kun on vahingossa tuhonnut tekstiviestin tapaan kirjoitettu viestit. Eli hi-taas-ti. Niin kävi nytkin, joten ei uhallakaan kerrota mitä ollaan tehty. Simpura sentään! Kostoksi vielä kuva tyhjästä lautasestä niin ettepähän tiedä edes sitä, että mitä olemme syöneet.

Paikka: Tuktuk, Indonesia
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}


Julkaistu kello 11.47

Olipas aivan mahtavan aurinkoinen päivä. Ruuhkaa täällä ei todellakaan ole ja monet hotellit ovat täysin autioita (kuva 1). Näkymät ovat upeat ja vesi on kirkasta, mutta turistit ovat suunnanneet jonnekin muualle. Lapsiperheille tämä olisi rauhallisuutensa puolesta todella idyllinen ja turvallinen paikka vierailla. Ei liikenteen hulinaa (kuva 2) eikä örvellysmeinkinkiä vaan mukavia ravintola, ystävällisiä ihmisiä ja edullista ruokaa. Siirtyminen sataman ja Tuktuk-saarekkeen välillä käy leppoisesti laivalla (kuva 3), joita kulkee tasatunnein aamusta iltapäivään asti. Pohjois-Sumatralla asuu vajaa 12 miljoonaa ihmistä, joista noin kuusi miljoonaa muodostavat batak-nimisen etnisen ryhmän. Ryhmä ei ole kovin yhtenäinen, sillä eroja löytyy niin uskonnon kuin kielenkin suhteen. Batakeilla ei ole yhteistä uskontoa vaan kristinusko, islam ja hindulaisuus ovat kaikki edustettuina. Toba-järvi muodostaa batak-keskittymän ja se kyllä näkyy monessa asiassa. Täällä kristinuskon vaikutus on erittäin voimakas, sillä miltei kaikki uskonnolliset rakennukset ovat kristillisin tunnusmerkein varustetut. Naiset eivät myöskään käytä monien muslimien tapaan huiveja. Batak-ryhmä ovat erityisen tunnettuja värikkäistä ja kudotuista tekstiileistä sekä puunkaiverruksesta. Rakennustyylikin on perin omalaatuinen kuten meidän lähettämistä kuvista näkyy. Täällä on lukuisia pikkumyymälöitä, jotka myyvät batak-tyyliin kaiverrettuja koriste-esineitä (kuva 4) ja huonekaluja. Halusimme ostaa itsellemme jotain tästä paikasta kertovaa, joten mikäpä olisikaan hienompi matkamuisto kuin perinteisen käsityön tuotos. Päädyimme liikkeeseen, jonka lattialla vanhempi mies ja neljä poikaa (kuva 5) väkertivät avaimenperiä. Ukkeli selitti innoissaan eri materiaaleista ja siinä sitten ihastelimme kätten töitä. Ostimme pienet kaulakorut muistoksi. Mikan koru on tehty puhvelin sarvesta ja omani on väsätty kookoksesta. Jatkettiin matkaa ja astuttiin johonkin liikkeeseen sisään. Ketään ei näkynyt mailla eikä halmeilla vaikka yritimme huudella yläkertaan. Lopulta vastapäätä sijaitsevasta ravintolasta nainen, joka esittäytyi omistajan siskoksi, kimposi liikkeeseen. Hänen mukanaan tuli myös tyttö (kuva 6), jota meinasi ujostuttaa kun piti poseerata kameralle. Aloin hieroa naisen kanssa kauppoja ja lopulta itse äijäkin saapui paikalle. Tyypit vetivät hirvittävää turistihintaa parista kaulakorusta, joten lähdettiin kävelemään. Ukko huuteli perään ja saatiin korut tarjoamaani hintaan. Ikävä kyllä nyt korujen yllä leijuu paha karma kun ukko oli niin tyytymätön kauppoihin. Sniif. Mika löysi kaksi hienoa seinälle kiinnitettävää lisko-koristetta Iwanin (kuva 7) ylläpitämästä liikkeestä. Hänen miehensä Damson hoitaa kaiverrustyöt ja vaimo sitten viimeistelee esineet. Kun kysyttiin kuvauslupaa, Iwanin ammattiylpeys pomppasi esille kun hän halusi itsensä kuvattavan työn touhussa. Hulluttelin eräässä liikkeessä käsikorun ja huivin verran. Pihalla ukkeli kaiverteli pieniä koriste-esineitä (kuva 8). Viimeinen etappi oli eräs liike, josta löysin itselleni kaksi seinälle kiinnitettävää maskia. Kaupankäyntiä villitsi jaloissa pyörivä mukula (kuva 9). Majapaikassa selvittelimme huomisia kuljetuksia. Mr. Moon eli paikan omistaja auttoi meitä bussilipun hommaamisessa ja aikataulujen sekä hintojen selvittelyssä. Hänen perheensä oli vierailemassa majapaikassa, joten he halusivat poseerata meidän kanssa samassa kuvassa :D Melkoinen hässäkkä alkoi kun kaikki halusivat tunkea itsensä minun ja Mikan viereen. Mika kävi hakemassa oman kameransa, joten saatiin myös itse kuvat muistoksi (kuva 10).

Paikka: Tuktuk, Indonesia
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}


Julkaistu kello 16.46

Nettikahvilan ukko mainosti meille lähdön hetkellä, että viereisessä ravintolassa olisi 20:15 batak-tanssi- ja -lauluesitys. Siihen oli vielä tunti aikaa joten käytiin hakemassa kamerat ja lorvailtiin tovi majapaikan ravintolassa teetä juoden. Kahdeksan aikoihin oltiin ravintolassa, jossa esityksen oli piti olla. Tien varteen oli laitettu mainoskyltti, mutta varsinaista esiintymislavaa emme meinanneet löytää. Sitten bongasimme yhdestä nurkasta rivin bongo-rumpuja ja jäimme niiden edessä olevaan pöytään. Meidän oli tarkotus käydä iltapalalla jossain muualla, mutta kun esitys kesti tunnin ja ravintolan väki teki työtään niin päätimme syödä iltapalan siellä. Virhe. Tilasimme listalta tacot kana-vihannes-kananmuna -täytteellä ja ruoka päätyi taistelemaan koko kolme kuukautta kestäneen matkan huonoimman ruoan tittelistä. Pöytään kannettiin torttu, joka muistutti kuoreltaan Hisen eilistä ruokaa eikä sillä siis ollut mitään tekemistä tacon kanssa. Täytteenä oli mitä luvattiin, mutta kokin maustehylly taisi huutaa tyhjyyttään sillä edes kanaa ei ollut maustettu mitenkään. Hässäkkä olisi jäänyt syömättä ellei pöydässä olisi ollut soijakastiketta. Se ei niin haittaa jos saa eteensä hatullisen paskaa, mutta jos siitä joutuu maksamaan 35 000 rupiaa eli 2,4 euroa niin sitten kyllä sylettää. Ja eritteen määrää lisää se, että Hisen eilinen herkkuannos maksoi vain 17 000 rupiaa eli 1,2 euroa. Vaikka ruoka oli surkeaa niin illan esitys oli mitä mainioin. Ennen esitystä nettikahvilan patu käveli ohitsemme ja teki terhakkaan tervehdyksen. Hetken päästä selvisi, että peijakkaan ukkohan olikin orkesterin johtaja ja puhemies! Ja me kun luulimme patua raihnaiseksi. Esityksen ensimmäinen osa esitteli batak-tansseja ja toinen osa folk-tyylisiä batak-lauluja. Bändi koostui viidestä miehestä ja tanssiryhmä kuudesta tytöstä. Ensimmäisen osan aikana esitykseen kuului myös tanssi, johon yleisöstä haettiin ihmisiä mukaan. No kukahan sinne sitten joutuikaan... Siinä sitten vemputettiin jalkoja sekä käsiä ja pidettiin olkapäällä batak-huivia. Jos tanssityttöjä oli uskominen niin vemputusta piti tehdä vain oikean jalan päkiällä, mutta minulla kun kinttu meinasi krampata niin vaihdoin freestyleen ja nakutin oikealla jalalla. Ja kun oikein villiinnyin niin myös kantapäällä! Lopuksi piti tehdä kulttuuriin kuuluva tervehdys, jossa liina laitettiin molempien käsien päälle, toinen käsistä vietiin vastapuolen olkapäälle, kumarrettiin ja sanottiin "horas". Tällä tavoin jokainen kävi tervehtimässä jokaisen tanssiryhmän tytöistä. Sen jälkeen jokainen sai tuntea häpeää valitsemansa määrän, jos halusi. Minä en jaksanut. Ihan lystikästä vaikkei siitä mitään tajunnutkaan :D Horas -tervehdystä eivät käytä muut kuin batak-ihmiset. Se on jokaiseen tilanteeseen yleispätevä tervehdys ja sillä voi toivottaa hyvää matkaa, onnea tai oikeastaan mitä vaan positiivista. Vaikka ensimmäinen osa olikin vauhdikas niin se oli vasta lämmittelyä. Kun ukot pistivät folkit raikamaan niin johan jenkkasi niin että tyrät rytkyivät! Soittajista kolme siirtyi laulamaan ja kaksi muuta jamppaa revitteli akustisilla kitaroilla. Jotenkin musiikista tuli mieleen meksikolaiset juhlat, jossa armottomilla pensseliviiksillä varustetut bändin jäsenet viihdyttivät juhlakansaa. Sombrerot vaan puuttuivat. Päälaulajasta, bändin komeimmat räkäjarrut omistavasta miehestä tuli mieleen myös wanha lakritsimainos, jossa kolme mustaihoista laulaa: "Tännän ostettan, Halvan maukasta lakritsa!" :D Koska Toba-järven ympäristössä suurin osa on kristittyjä, joille kupoli maistuu, niin bändi repäisi esittämällä juomalaulun. Esitykseen kuului myös horjuva koreografia ja pensseliviiksi huudatti yleisöä paikallisella kippiksellä, joka ikävä kyllä unohtui mielestä. Orkesterin johtaja oli opetellut kippikset monella eri kielellä, mutta hölökynkölökyn oli jäänyt repertuaarista pois. Teki mieli sivistää, mutta teemaan liittyvät suojanaamat oli jäänyt riipaisematta. Eikä tunnollinen suomalainen mitään selvinpäin sano - tietenkään. Esityksen päätyttyä annettiin raikuvat aplodit ja lähdettiin takaisin majapaikkaan. Toba-järven viimeinen yö lähtee ja nyt olisi pakattava romut rinkkaan. Onneksi ostimme vähän tuhdimmat tuliaiset niin on pieni päkhinä purtavaksi: kuinka tunkea neliö palikka pyöreään reikään. Jos viime reissulla räätälillä teetetty pyhäpuku kulki koko helkutin matkan, niin kaipa nuo puupökkylätkin sitten Suomeen asti selviävät. Jos eivät ehjänä niin sitten silippuna. Onpahan sitten pilkettä silmäkulmassa, gjöhöhö! Kuviakin olisi, mutta katsotaan jos saataisiin lähetettyä niitä huomenna.

Paikka: Tuktuk, Indonesia
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}