Aasia 2008
sunnuntai 25. toukokuuta 2008


Julkaistu kello 3.57

Lähes unettoman yön jälkeen eilinen meni ihan ohi. Kirjoittelimme kuitenkin pientä raapustusta bussimatkasta, joten tässä raportti ja vinkkejä Laos - Vietnam -rajanylitykselle. 90 000 kipiä on vajaat seitsemän euroa, joten mistään järisyttävän kalliista matkustusvaihtoehdosta ei ollut kysymys. Tiesimme jo lähtiessä, että kyyti tulee olemaan paikallisbussi, jonka varustelutaso ei ole häävi. Vaihtoehtona olisi ollut 10:00 lähtevä VIP-bussi, mutta emme halunneet töröttää päivän kuumimpia ja kirkkaimpia hetkiä bussissa, joten menimme suosiolla 22:00 lähtevään iltabussiin. Lippuja mainosti Savannakhetissa toiminut turistitoimisto ja bussiasemallakin oli isot "International Bus" -teksti myyntiluukkun yläpuolella. Kun sanoimme haluavamme Hueen, lipunmyyjä tiesi heti mistä on kysymys ja löi liput kouraan. Turistitoimiston lupaileman 110 000 kipin sijaan liput olivatkin siis vain 90 000 kipiä. Lippuihin oli selvästi merkitty bussin numero, joten asemalla ei tarvinnut kahta kertaa arpoa mihin bussiin menisi. Meidän piti antaa rahan lisäksi myös passien numerot ja allekirjoittaa lappu, jossa mainittiin erinäisistä vakuutuksista jotka hintaan kuuluvat. Auton saavuttua ensimmäisenä kyytiin otettiin tavarat. Vähän ennen kymmentä kaikki ulkomaalaiset mätettiin sisään bussin takaosaan ja vasta sen jälkeen oli paikallisten vuoro. Bussi oli todellakin juuri sellainen kuin osasimme odottaa, eikä se vaadi kuin oikean asenteen. Ilmastointia, puhallusta tai valoja ei ole. Penkit ovat kapeat eikä jaloille ole juurikaan tilaa. Tästä syystä selkänojiakaan ei voi kääntää taaksepäin. Auto ängetään käytäviä myöten täyteen ihmisiä ja tavaraa joten ylimääräistä tilaa ei ole. Koska paino ylittää selkeästi bussin suunnitellun kantokyvyn, ovat jouset tiukila ja tien epätasaisuudet tuntuvat melko napakasti. Autojen sisällä saa polttaa tupakkaa ja sitä todella tehdään pitkin matkaa. Jostain syystä ihmiset eivät koskaan polta ulkona vaan kävelevät bussiin körssi huulessa ja sytyttävät sen vasta sisällä. Kaikki ikkunat ovat kuitenkin avattavia, joten savu ei pääse suuresti häiritsemään ellei ole sille yliherkkä. Tällaisiin puitteisiin kannattaa varautua bussin osalta. Matka on varsin joutuisaa. Suurempia pysähdyksiä ei ole ja tämä tarkoittaa myös sitä, että isompia vessataukoja ei rajalle mennessä ole kuin yksi. Sekään ei suuntautunut huoltoasemalle, vaan auto pysähtyi keskelle korpea ja ihmiset kuseskelivat tien laitaan. Ennen lähtöä on siis parempi tyhjentää sisuskalunsa. Ennen matkaa tai sen aikana ei kannata hirveästi syödä eikä juoda. Mikäli sinulla on ripuli, paranna se tai vedä Imodiumia niin ettet joudu hanurisi kanssa pulaan. Kesken vauhdin bussin pysäyttäminen, kaikkien ihmisten ja tavaroiden ylittäminen ja ulos juokseminen on sen verran hidas ja monimutkainen prosessi, että kura ennättää valua lahkeesta. Lyhyesti: pinnistele. Tällä tavoin kyyti etenee Lao Baoon. Tässä vaiheessa täytyykin sitten muistuttaa paikallisista matkustajista. Iso osa tuntui vetävän kaljaa ennen lähtöä joten bussissa haisi viina. Vietnamilaiset, joita suurin osa matkaajista oli, ovat ilmeisesti kovin viehtyneitä meluun. Heidän keskustelunsa ei ole sieltä hiljaisimmasta päästä. Kännyfirmojen lahja maailmalle, musiikkia soittavat puhelimet on otettu ilomielin vastaan ja niitä myös käytetään. Pari tyyppiä soitti musiikkia kilpaa, joten suosittelemme ottamaan omat kuulokkeet mukaan, jos et halua sitä mekkalaa kuunnella. Edelliset jutut voivat kuulostaa valittamiselle, mutta sitä se ei ole. Tuohon kaikkeen olimme varautuneet ja matka meni todella hyvin Lao Baoon asti. Emme halua turhaan kaunistella bussimatkaa, sillä se todella vaatii asennoitumista. VIP-bussissa matka on todennäköisesti hieman tyylikkäämpää, mutta koska emme ole sellaista käyttäneet niin emme osaa eroista kertoa. Tiesimme, että raja aukeaa vasta kahdeksalta ja joudumme viettämään yön Lao Baossa. Oletimme, että yö nukutaan bussissa, mutta kun pääsimme perille niin kaikki potkittiinkin ulos ja bussin ovet pistettiin lukkoon. Samalla yksi ukko keräsi kaikkien matkustajien passit yhteen kasaan. Tämän jälkeen saimme seisoskella nollat taulussa, sillä kukaan ei opastanut meitä mitenkään. Istuimme tovin jonkin pienen katukeittiön penkeillä, mutta kun mitään ei tapahtunut niin kysyimme lopulta, että mitä pitäisi tehdä. Jokin matkan piällysmies sanoi, että voimme mennä nukkumaan yläkertaan kunhan heräisimme seitsemältä, jonka jälkeen lähtisimme kohti rajaa. Varmistin vielä kellosta Laon kielellä, että ukko todella tarkoitti seitsemää. Yläkerta oli vuorattu patjoilla ja rajailtu eri kokosilla moskiittoverkoilla. Nukkumisesta kiinnostuneet paikalliset olivat vallanneet jo toisen puolen lattiasta, mutta tilaa riitti hyvin vielä muillekin. Lopulta kaikki ulkomaalaiset löysivät tiensä ylös. Sitten alkoikin se vaihe, joka on meidän mielestä perseestä ja joka osaltaan pilaa hyvin alkaneen bussimatkan - kello oli siinä vaiheessa kolme yöllä. Alakerran ravintolassa musiikkia pauhasi ja ihmiset huusivat koko yön. Nukkuminen on vaikeaa kun joku tuntui ramppaavan yläkerrassa jatkuvasti ja koko lattia heilui pään alla. Kun lopulta onnistuimme saamaan itsemme jonkinlaiseen uneen, noin viiden aikoihin, niin täysin englantia puhumaton jamppa tulee herättämään passit kourassa. Olimme tietysti ihan pihalla päästämme ja ukko vaan osoitteli passia ja rahanippua vuoronperään. Emme ymmärtäneet sanaakaan ja lopulta ukko päättikin avata passin ja pyysi, että meidän olisi täytettävä maastapoistumiskortit. Ne täytimme, mutta sen jälkeen ukko halusi taas rahaa. Hän ei osannut kertoa mihin rahat menivät eikä varsinkaan sitä, että miksi hän halusi ne viiden aikaan yöllä. Johonkin kuitenkin katosi 30 000 kipiä per lärvi. Mieleen tuli ainoastaan tullin palvelumaksut, mutta emme ymmärrä miksi ne keräsi yksi mies siihen aikaan kun Thaimaa - Laos -rajalla tullivirkailijat pyysivät maksun ennen kuin antoivat passit kouraan. Ei voi olla ajattelematta, että tarkoitus oli vain katkaista meidän uni, hämmentää päätä ja nyhtää ylimääräistä rahaa. Yritimme jatkaa unia, mutta eipä siitä juuri mitään tullut. Ennen kuutta ulkona seisonut bussi alkoi huudattaa torveaan. Ajattelin, että lienee fiksuinta varata lisäaikaa ja siirsin herätyksen varttia vaille seitsemään. Kun kello lähestyi puolta, bussi alko huudattaa torveaan kahta kauheammin. Menin katsomaan mistä on kysymys ja auto olikin jo täynnä ihmisiä. Hirveällä kiireellä kamat mukaan ja menoksi - se siitä luvatusta seitsemän herätyksestä. Siinä vaiheessa rappusten yläpäässä olikin sitten kaksi paikallista odottelemassa meidän lähtöä. Yhtä äkkiä niin kovin ystävällisesti osoitettu nukkumapaikka maksoikin naurettavat 10 000 kipiä henkilöltä eikä tästä tietenkään mainita mitään ennen kuin lähdemme kiireellä liikenteeseen. 20 000 meni ja vertailun vuoksi kerrottakoon, että edellisessä majapaikassa tuulettimella varustettu huone olisi maksanut 50 000 vuorokaudelta. Käytännössä siis maksoimme täysin tyhjästä. Ulkona hyppäsimme bussiin ja kun kello oli 6:40, bussi lähti kohti rajaa. Matkassa oli vain pieni ongelma: eräs itävaltalainen tyttö jäi majapaikan penkeille. Huudettiin tytölle bussin ikkunasta ja sen jälkeen kuskeille, että pysähtyyvät ja tyttö pääsi lopulta kyytiin. Autossa ei pidetty lukua siitä paljonko matkustajia on, joten huolehdi siitä, että bussi ei karkaa ilman sinua. Tämä on juuri sitä samanlaista toimintaa, mitä harrastetetaan myös joissain Thaimaan turistibusseissa. Matkustajat ajetaan väsyneeksi ja heidän päänsä sekoitetaan niin täydellisesti, että he eivät jaksa sanoa "ei" mihinkään vaan maksavat että pääsisivät vaan jotenkin eteenpäin. Onneksi mukana oli edes yksi lihuviiksi, joka muistutteli "no money" ja sanoi, että paikalliset ja viranomaiset saattavat yrittää huijata. Aina Vietnamin puolelle asti eukot kyselivät jatkuvasti että onko meillä kipejä tai dollareita vaihdettavaksi. Sanotaan se nyt vielä kerran: älkää vaihtako heiltä dongiakaan, sillä kurssit ovat surkeat ja rahat saattavat olla vanhentuneita ja siten käyttökelvottomia. Väsyneenä nollien pyörittely on sen verran konstikasta, että häviät vaan rahasi. Tähän loppuu sitten tämä valitusosuus. Ilman näitä typeriä säätöjä alkumatka olisi ollut mitä mainioin. Rajalla kuitenkin olimme ajoissa, vaikkakaan kukaan ei taaskaan kertonut mitä meidän pitäisi tehdä. Yritimme vain seurata muita. Kannattaa muistaa, että seuraavat tullirituaalit ovat todennäköisesti aivan samat myös VIP-bussissa. Näitä välttääkseen on rajanylitys tehtävä lentäen. Raja on melkoista kaaosta. Passit oli viety valmiiksi tulliviranomaisten syynättäväksi, mutta niiden takaisin saaminen ei ollutkaan niin yksinkertaista. Mitään selkeää järjestelmää ei ole vaan passin saa käyttämällä ääntään, tungeksimalla, etuilemalla ja omaa asiaansa voi painottaa käyttämällä kylmästi kyynärpäitään. Näin paikalliset sen ainakin hoitivat. Meitä vaan ohjeistettiin, että pitäisi mennä samaan suppuun, mutta ulkomaalaisella ei ole siellä mitään toivoa. Itse yritin muita päätä pidempänä seurata milloin punainen europassi vilahtaisi muiden joukossa, mutta sain vaan kyynärpäätä paikallisilta miehiltä - eikä se siis ole mitään tuuppimista vaan he oikeasti löivät. Siirryin siis suosiolla sivuun. Lopulta joku toinen mies sanoi, että passit saisikin sivusta toiselta luukulta. Ja sieltähän ne totta vie tulivatkin. Passin väliin oli tullut kuitti viisumin ylityksestä. Se oli kaikkien passien välissä, vaikka viisumit eivät olleet ylittyneet. Summa oli 8 000 kipiä. Olisikahan tämä ollut nyt se rajavirkailijoiden palvelumaksu - mitä lienee tapahtunut lopulle 22 000 kipille. Tämän jälkeen kävelimme usean tarkistuspisteen ohi, jossa passeja ja viisumeja tarkisteltiin. Vaikka bussihenkilökunta niin kovasti neuvookin siellä täällä, niin totuus taitaa olla, että kukaan ei oikeasti tiedä missä mennään. Jos bussissa ei ole muita ulkomaalaisia joiden kanssa tilannetta pohtia niin kannattaa painaan mieleen joitakin bussin matkustajista ja seurata heitä. Maahantulokortit sai kopista, jonka päällä luki "arrival". Ongelmana oli, että siellä noudatettiin samaa kaaosta kuin passin noudossa. Ulkomaalaisella ei ollut taaskaan mitään jakoja. Kaikki paikalliset vaan ohittivat kylmästi ja murjoivat itsensä meidän ohi kyynärpäitään käyttäen. Me emme osaa antaa mitään muuta ohjetta kuin että odota rauhassa. Kun lopulta saat itsesi luukulle, saat kortin täytettäväksi ja sinun on mentävä sitä sivummalle täyttämään. Sen jälkeen viskasimme passit suoraan luukulle ja saimme ne leimattuna melkein heti takaisin. Kun lopulta pääsimme takaisin bussiin, oli bussi tyhjenttävä. Huume-spanieli haisteli bussin tavarat ja kai sen olisi pitänyt haistella myös reput, mutta koiruus tyytyi rapsuttelemaan mahaansa. Tämän jälkeen tavarat oli vietävä läpivalaisuun ja siellä päti sama kaaoslaki kuin muuallakin: paikalliset ensin ja kaikki menoväylät tukkoon. Eipä siinä muuta voi kuin murjoa ja sulloa. Tämän jälkeen kaikki tavarat työnnettiin takaisin autoon ovista ja ikkunoista. Seuraa tarkasti, että omat säkkisi päätyvät sisään. Eikä voi liikaa korostaa sitä, että pakkaa kaikki tärkeä ja nestemäinen tiiviisti pusseihin. Mitään särkyvää ei rinkkoihin kannata laittaa sillä niitä mäiskitään ihan surutta. Herkät rojut siis käsimatkatavaroihin. Niin ja muistutimmeko jo muovipusseista? Kun tämä koko episodi oli takana päin, bussi lähti lopulta kohti Huea. Vietnamin puolella liikennekulttuuri tuntuu olevan vielä sekopäisempää kuin Thaimaassa ja Laosissa. Kuski tuuttaa valtamerialuksen lailla karjuvaa tööttiään joka ikiselle mopolle ja muulle ohitettavalle ajoneuvolle. Tälle ei oikeastaan voi mitään. Kanna mukana korvatulppia jos tällainen käy naamaan. Vietnamin puolellakaan selkeitä kusitaukoja ei ollut sataan kilometriin, vaikka bussi kyllä pysähtelikin vähän väliä. Auto oli jälleen kerran pakattu niin täyteen, että ihan pienessä hädässä sieltä takaa ei kannata lähteä koikkelehtimaan. Vitsikkäästi noin 25 kilometriä ennen Hueta auto pysähtyi johonkin avoravintolaan, jossa oli myös vessat. Pysähdys kestikin yli puoli tuntia ja dongeja omistaneet saivat syödäkseen. Kun kaikki olivat kietaiseet eväät tauluun, hyppäsimme taas bussiin ja jatkoimme matkaa. Emme ehtineet ajaa kuin reilut 10 kilometriä kun bussin henkilökunta alko varmistella, että jäisimmehän Hueen. Sinnehän me olimme menossa ja ukko viuhtoi, että seuraava pysäkki olisi meidän. Hieman ihmettelimme asiaa, sillä GPS näytti Hueen olevan vielä 13 kilometriä ja muistelimme bussiasemien olevan keskustan tuntumassa. Nyt alkaa sitten toinen valitus ja osoitus siitä, että vaikka puitteet olisivat kunnossa niin matka pilataan täysin käsittämättömällä säätämisellä. Meillä ulkomaalaisilla ja kieltä ymmärtämättömillä ei yksinkertaisesti ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa siihen, että bussin henkilökunta on rehellistä väkeä. Jos se kusee, niin eipä siinä enää ole mitään tehtävissä. Koska henkilökunta alkoi etsiä meidän ja muiden Hueen menevien ulkomaalaisten tavaroita niin eipä siinä ollut paljon vastaan pyristelemistä - parempaakaan tietoa kun ei ollut tarjolla. Hyppäsimme ulos ja samalla huomasimme, että emme todellakaan olleet bussiasemalla. Hyvä että ehdimme bussista ulos kun kuski painoi kaasua ja jatkoi matkaa. Olimme valtatien laidassa eikä missään näkynyt opasteita mihinkään. Siinä vaiheessa hälytyskellot alkoivat soida kun läjä häslääviä mopomiehiä hyökkäsi kimppuun. Yritimme muiden ulkkiksien kanssa selvittää omaa sijaintijamme kartoista, mutta saimme vahvistuksen GPS:lle - Hueen oli matkaa vielä yli 10 kilometriä. Mopoäijät yrittivät kovasti nyhtää tavaroita ja saada meitä kyytiin. Emme todellakaan olleet kiinnostuneet hyppäämään rinkkojen ja kamerareppujen kanssa skootterikokoluokan väiveiden selkään. Kaiken huippu oli se, että hintaa kysyttäessä sen sanottiin olevan 10 dollaria per lärvi. Aivan täysin käsittämättömän järjettömän naurettava summa! Lienee niin, että koko juttu oli puhtaasti järjestetty ja kuului osana häsläykseen joka alkoi jo Lao Baosta. Mukana olleet japanilaiset turistit hyppäsivät jo hätäpäissään ylihinnoiteltuun kyytiin, mutta korealaiset naiset jäivät vielä arpomaan meidän tavoin. Kun ukot eivät tuntuneet antavan tippaakaan periksi, oli kirkas keskipäivä ja ohi kulkeneet bussit tuuttailivat meille kiinnostuneen oloisesti niin päätettiin haistattaa mopokuskeille pitkät ja lähteä kävelemään savolaisella raivolla. Taisi olla kuskeille ensimmäinen kerta, kun joku oikeasti lähtee kävelemään kohti kaupunkia joka on 13 kilometrin päässä. Myöskään korean vahvistukset eivät luovuttaneet. Kuskit menivät ihan vaikeaksi ja jäivät seisomaan meidän taakse huulet pyöreänä. Eikä aikaakaan kun yksi kuskeista ajoi meidän perään ja kappas kehveliä hinta olikin pudonnut puolella. Sanoimme vaan, että emme nouse mopojen kyytiin mistään hinnasta vaan menemme mielummin bussilla tai vaikka kävellen. Ukkojen mielen taisi vallata epätoivo, kun päivän ainut suurempi ukotuskeikka alkoi valua reisille. Lopulta ukko löi tiskiin uuden hinnan: kolme dollaria per lärvi. Siinä vaiheessa ajattelimme, että menkööt. Samalla korealaiset juoksivat perään ja kysyivät meiltä lopullisen hinnan. Heidän hintansa oli edelleen reilusti meitä korkeampi ja sekös sai tytöt kiukustumaan. Huutoa kuskille ja kuski sen kun naureskeli paniikissa. Toivottavasti korealaisten hintakin putosi edes siihen kuuteen dollariin. Ukko otti rinkan jalkoväliinsä ja olisi ottanut kamerarepunkin, mutta niistä emme todellakaa luovu. Potta päähän ja menoksi. Minä olin edellä ajavan kuskin kyydissä ja Hise tuli perässä. Seurasin alkumatkasta, että Hise todella tulee perässä, mutta vilkuilu alkoi pelottaa kun joka pään käännöksellä mopo heilahti uhkaavasti. Luotin siihen, että äijät ajavat peräkanaa ja tiesin, että Hise ymmärtäisi kuitenkin tulla etukäteen varattuun majapaikkaan jos tiemme erkanisivat. Eikä aikaakaan kun Hise katosi näkyvistä. Siinä vaiheessa alkoi Hisenkin vitutuskäyrä nousta. Hise huusi kuskille, että seuraisi meikäläistä. Lopulta minun kuski huomasi, että toinen pari jäi jälkeen ja hiljensi tien sivuun. Kun Hisen mopo saavutti lopulta omani, niin huutelimme pärinän yli ja sovimme, että tapaisimme majapaikassa jos jotain sattuisi. Eikä todellakaan maksettaisi penninlatia jos emme päätyisi samaan paikkaan - rahat olisivat aina kadonneella osapuolella. Kyyti vei meidät kaupungin laidalla sijaitsevalle pankkiautomaatille, jonne pyysin äijiä ensiksi ajamaan. Oletimme, että hinnalla, joka oli paikalliseen tasoon nähden edelleen korkea, pääsisimme oikeasti majapaikkaan asti, mutta ei. Jöröt eivät hievahtaneetkaan ellemme olisi maksaneet taas lisää. Kysymys oli enää dollarista, mutta savolaissappi alkoi kiehua sen verran kovilla lämmöillä, että nyt sai luvan loppua se rahan nyhtäminen. Sanottiin ukoille, että penniäkään ei heru, kiitos ja hei. Ukot lähtivät vähän sen näköisenä, että "eihän tässä näin pitänyt käydä." Siinä sitten olimme taas jossain kaupungin laidalla tietämättä tarkkaa sijaintia. Näimme varsin nopeasti, että ohi ajelee mittaritakseja, joten pidimme pienen juomatauon ja nappasimme sen jälkeen ilmastoidun pirssin, joka ajeli meidät suoraan hotellin ovelle. Koska olimme vasta nostaneet rahaa niin meillä oli pelkästään 200 000 dongin seteleitä. Kuskilla ei ollut riittävästi vaihtorahaa ja kyydin hinnaksi tuli 50 000 dongia eli noin kaksi euroa. Hinta oli siis sama kuin minkä mopoäijät olisivat pyytäneet, mutta mieluummin maksamme vaikka vähän enemmän rehellisille työntekijöille kuin kaiken maailman venkoilijoille. Siinä koko tarina. Hotelli osoittauitui viihtyisäksi ja siistiksi. Henkilökuntakin oli hymyilevää ja ystävällistä. Tämän päivän perusteella tämä on kenties koko tämän matkan laadukkain majapaikka, vaikka ei lähimainkaan kallein. Bussimatka tiivistettynä: vaikka olimme varautuneet nuhjuiseen kyytiin ja pieneen säätöön, niin keskelle valtatietä dumppaaminen meni kyllä yli. Aivan saletisti Hueen oli menossa myös paikallisia runsaine matkatavaroineen, mutta ketään heistä ei jätetty tien laitaan. Bussilla todella pääsee perille, mutta nyt tiedät mihin voit varautua. 90 000 kipin lisäksi tulleet kaiken maailman maksut ja välistävedot nostavat hinnan sille tasolle, että tekee mieli suositella muita vaihtoehtoja jos sellaisia löytyy. Ainakin VIP-bussia kannattaa testata, vaikka ei sekään mitään takaa. Tällä hetkellä ainut muu vaihtoehto lienee lento johonkin toiseen kaupunkiin ja sieltä edelleen Vietnamiin. Itse aiomme jatkossakin käyttää busseja jos rautateitä ei ole tarjolla. Junissa on se hyvä puoli, että kylteistä tiedät olevasi oikealla asemalla etkä keskellä persettä. Toki niissäkin on omat säätönsä, mutta ainakaan kuski ei liiemmin voi reitiltä poiketa. Harmittaa paikallisen julkisenliikenteen puolesta tuollaiset ylilyönnit. Puitteet kuitenkin olisi ihan asialliseen kyyditykseen, mutta ihmiset pilaavat sen omalla toiminnallaan. Siihen kun yhdistää vielä kaikenlaista kotikutoiset matkatoimistot, jotka myyvät lippuja joilla ei pääse kuin puoleen väliin. Liitteenä on video Savannakhetin päästä. Bussin henkilökunnalla oli lista matkustajista, mutta kyseisellä paperilapulla taidettiin pyyhkiä sivupeilit puhtaaksi, sillä kaikki keskittyivät kovaan ääneen tungeksimaan sisään. Olisiko se nimenhuuto nyt oikeasti niin vaikeaa? - "Onko Kalle Peijooni?!" - "On!" - "Tervetuloa kyytiin, paikka C6."

Paikka: Hue, Vietnam
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}


Julkaistu kello 4.53

Tsuibadui, tassapa olisi meidan puhelinnumero: +84 936 333 893 Saatiin viimein datayhteyskin toimimaan. Datayhteys näyttäisi olevan selvästi Thaimaan ja Laosin yhteyksiä livakampi, joten testataanpa tässä vielä kuvan lähettämistä. Liitteenä siis näkymä majapaikan huoneesta. Edellisten merkintöjen koordinaatit on myös korjattu, joten nyt majapaikan sijainti näkyy satelliittinäkymästä. Karttoja Google Maps ei ikävä kyllä Vietnamista tarjoa.

Paikka: Hue, Vietnam
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}


Julkaistu kello 13.12

Vaille kymmenen ampaistiin alakertaan, koska huoneen hintaan kuuluu jonkinlainen aamiainen. Täällä onkin ruokaa tarjolla vain aamuvirkuille, sillä tarjoilut olivat jo loppuneet. Majapaikan hemmo oli oikein ystävällisellä tuulella ja sanoi, että voisimme mennä syömään samaan hintaan Sports -hotelliin buffetaamiaisen. Tämä on siis uudempi versio ykösestä, Sports 2 -hotelli. Eräs työntekijä kävi meidät oikein yksitellen kuskaamassa toiselle hotellille ja siellä sitten äpöstimme juomia, hedelmiä ja patonkia sekä munakasta, lihaperunapataa ja nuudeliwokkia. Mika ei päässyt vieläkään eroon David Beckham -läpästä, sillä paikan työntekijä mainitsi taas asiasta. Kysyimme, että toimisiko yköshotellilla netti ja kävimme katsomassa huonetta. Se on suunnilleen samanhintainen kuin tämä, vaikkakin pienenempi ja tietysti vähän huonokuntoisempi. Melkeinpä tuo reilu viisi euroa per nokka kannattaa maksaa, sillä aamupalaan juomineen menisi jossain ravintolassa se euro tai pari kuitenkin. Täällä ydinkeskustassa ruoka on perusravintoloissa kalliimmpaa verrattuna Laoon, katukojujen hinnoista ei vielä tiedetä. Ajattelimme lähteä kävellen Dong Ba -torialueelle. Lähellä majapaikkaa on pienempi silta, joten pääteltiin sitäkin kautta pääsevän keskustan vilinään. Sillan toisella puolella olikin lähinnä joitakin suuria hotelleja, teollisuushalleja ja keskeneräisiä rakennuksia, joten heitettiin ympäri ja palattiin aikaisempaan reittisuunnitelmaan. Matkalla ladattiin puhelimen korttiin lisäaikaa 200 000 dongilla eli reilulla kahdeksalla eurolla. Liikkeeseen tuli joku vanhempi opettaja-patu kyselemään keitä olemme ja mistä tulemme. Kuulemma joitain hänen sukulaisiaan asui Helsingissä. Kävimme vetäsemässä liikkeen vieressä limut nassuun ukkelin kanssa ja jatkoimme matkaa. Juuri ennen torialuetta oli suuri ostoskeskuskompleksi, jossa tietysti oli lukuisia ruokapaikkoja, pieniä vaate-, koru-, ja elektroniikkaliikkeitä. Kiiltävien marmoriseinien vierestä avautuu pressuista ja laudoista kyhätty ahdas torialue. Kiertelimme torin ulkolaitoja, koska emme viitsineet lähteä tungeksimaan olkalaukun ja irtokameroiden kanssa ahtaille kujille. Myytävänä oli taas kaikkea rojua maan ja taivaan väliltä sekä hulppeat kasat erilaisia tuoreita hedelmiä ja muita ruokatarvikkeita. Torille kannattanee lähteä jo aamutuimaan, sillä silloin lämpötilakin on vähän siedettävämpi ja syötävät herkut tuoreita. Pikaisen torikierroksen jälkeen kävimme etsimässä ostarilta kauan kaivattua käsidesiä. Kuin ihmeen kaupalla silmäkulmaan osui pönttöjä, joista yksi oli juuri sitä mitä haimme. Nyt on läärää neljä purkillista ja voi hyvinkin olla, että samaa tavaraa löytyy myös Laosin suurimmista marketeista. Kannattaa katsoa tarkasti, sillä ainakin täällä purkit muistuttavat enemmän humputtelusaippuoita kuin apteekkituotteita ja ne löytyvät nimenomaan saippuoiden joukosta. Syötiin pikamäskit ja käytiin kadun toisella puolella sijaitsevassa kirjakaupassa. Olisihan siellä ollut taas vaikka mitä mielenkiintoista, vaikka suurin osa teoksista olikin vietnamiksi. Pällilsteltiin liikenteen vauhdikkaita käänteitä ja huomattiin vehreä puisto joen varrella. Täällä keskustan alueella on muutamia viihtyisiä puistoaluita, joissa on mukava istahtaa hetki puiden varjossa. Täytynee ostaa joku päivä piknik-eväät ruokatorilta ja tulla herkkujen kanssa puistoon. Täällä on aivan mielettömästi riksoja, mutta emme ole tohtineet sellaisten kyytiin lähteä. Verrattuna Thaikkulaan monet kuskit ovat sentään vähän nuorempia jamppoja eikä täriseviä vanhoja pappoja. Napattiin ilmastoitu mittaritaksi ja ajeltiin hotellille. Kirjoitus on spotattu ostoskeskukselle. Tarkoituksena oli rustata juttuja jo sieltä, mutta jostain syystä datayhteys lopetti toimintansa lisäajan ostamisen jälkeen. Liitteenä kuvia tältä päivältä ja lisäksi uusi viehkeä käsidesipurtelo ja minun kuukauden työn tulos: rusketusraitasandaalit.

Paikka: Hue, Vietnam
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}


Julkaistu kello 14.07

Kuvat jäivät edellisestä kirjoituksesta, koska meidän oli kiirehdittävä syömään. Laitetaan ne kunhan selvitään takaisin majapaikkaan. Matkalla riksakuski houkutteli meitä kyytiin. Olimme jo lähtiessä päättäneet, että jos joku tarjoaa kyytiä niin otamme sen kokeeksi ja näemme samalla hinnan. Matka oli mitätön, ehkä noin 300 metriä. Nuori jannu tarjosi hinnaksi 30 000. Yritimme 10 000, mutta kun kuski ei heti suostunut niin hyppäsimme kyytiin 15 000:lla. Siitä saimme selville, että noiden todellinen hinta lienee noin 5000, jos sitäkään. Toisaalta meille aika sama, koska emme todennäköisesti enää riksoilla ajele. Tulee liian läskeilyolo. Olemme ihmetelleet, kun Lonely Planetissa kerrotut hinnat tuntuivat alhaisilta. Tajusimme, että osasyy hintojen kallistumiselle on dongin heikkeneminen dollariin ja euroon nähden. Halusimme nähdä onko hinnoissa muutakin muutosta kuin kurssi ja tulimme syömään kirjan suosittelemaan pizzeriaan, Little Italyyn. Kirjan mukaan hinnat pyörivät 40 000 dongin tuntumassa ja laskin, että kurssin huomioon ottaen hinnat olisivat nyt noin 54 000. Listalta ei 40 000 saanut edes peruspizzaa, vaan mediumlätyt maksoivat noin 70 000 ja isot noin 100 000. Melkoinen hinnan nousu alle kahdessa vuodessa. Toki hinnassa on Lonely Planet -lisä, mutta mitä olemme ruokalistoja katselleet, niin Huen hintataso on kyllä selvästi noussut. Ilmeisesti tästä on tullut varsin suosittu turistikohde eikä suotta

Paikka: Hue, Vietnam
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}


Julkaistu kello 17.56

Pizzaa odotelessa vettä alkoi sadella ja ukkonenkin tuli huutelemaan yläilmoihin. Istuimme ikkunan vieressä ja puolessa välissä ruokailua satuin vilkaisemaan ulos. Pihalla norkoili hyvä ystävämme riksakuski sadetakki päällä. Hän vilkutti minulle ja antoi leveääkin leveämmän hymyn. Äijä oikeasti odotteli meitä koko ruokailun ajan, vaikka tilasimme pizzojen jälkeen vielä jäätelöannokset. Ukko tarjosi kotiinpaluukyytiä jo pizzeriaan tullessa, mutta sanoimme moneen kertaan, että emme todellakaan halua tai tarvitse sitä. Kertoo hyvin meidän maksaman 15 000 dongin (0,60 euroa) suuruudesta, jos äijällä on oikeasti vara odotella toimettomana tunnin ajan vain nähdäkseen, että ottaisimmeko kyydin vai emme. Emmekä ottaneet vaan kävelimme sateenvarjon alla hotellille äijän poistuessa pettyneenä paikalta. Täällä meitä odotti pimeä huone. Huoneesta on täällä olon aikana katkennut sähköt jo useampaan otteeseen, mutta ne ovat palanneet kohtalaisen nopeasti. Nyt halusin kuitenkin käydä kysymässä asiasta respasta. Äijät kysyivät meidän huoneen numeroa, mutta muistin vaan, että se on 200-jotakin. Äijät sanoivat tietäväisen oloisesti 204, puhuivat vähän aikaa keskenään vietnamia ja sen jälkeen toinen ukoista käveli sulakerasian luokse ja käänsi kytkimistä: "Everything OK now!" Tulin huoneeseen ja huomasin, että numero on 203. Vaikuttaa siltä, että tässä hotellissa on jokin kytkentävika ja sulakkeet ylikuormittuvat. Hostelworldissa joku toinenkin majoittuja oli raportoinut samasta asiasta, joten ilmeisesti vika ei ole ihan pienellä korjattu. Harmillinen miinus niin kovin hienolle majapaikalle. Toivoa sopii, että äijät kyttäilevä sulaketaulua ahkerasti. Olemme tässä päivän aikana mietiskelleet aikaisemmin tapaamaamme opettajaa, jonka kanssa joimme limpparit. Näin jälkeenpäin kaikki voi tuntua tietysti kovin päivänselvältä ja naurettavalta, mutta kysymyksessä taisi olla jonkinlainen venkoilija ja huijari. Ennen kuin menimme limpparille, äijä oli kovin kiinnostunut suomalaisuudesta ja halusi juuri siksi lähteä drinkeille. Aivan alkuun hän kyselikin opiskelusta ja muusta sellaisesta, mutta kiinnostus Suomeen lopahti todella nopeasti. Hän ei myöskään osannut tai edes halunnut kertoa Suomessa asuvista sukulaisistaan sen tarkemmin. Ainoastaan sen, että he asuvat Helsingissä (se ainut kaupunki, joka Suomesta tunnetaan, jos tunnetaan). Ukko kyseli, että mistä päin olimme tulleet Vietnamiin. Kerroimme tulleemme Laosista ja sen jälkeen alkoi se hämärä vaihe. Ennen sitä on kuitenkin kerrottava, että täällä rahasta ja hintatasoista puhuminen ei ole mitenkään epätavallista. Edellisenkin majapaikan kaupallista alaa opiskelevat äijät olivat varsin tietoisia hintaeroista ja halusivat tietää mitä mikäkin maksaa. He myös kertoivat innokkaasti oman ja naapurimaiden hinta- ja palkkaeroista. Olemme jutelleet ennenkin rahoista ja joutuneet vastailemaan kysymyksiin Suomen hintatasosta. Täällä, niin kuin Suomessakin, ollaan kovin innostuneita virtailemaan itseään muihin. Äijä olikin Suomen sijaan kiinnostunut näkemään Laosin rahoja, eikä hän edes omien sanojensa mukaan tiennyt mikä on Laon rahayksikkö - vaikka kysymyksessä on naapurimaa. Sen hän kuitenkin tiesi, että Suomessa käytetään euroja. Ukko halusi nähdä Laosin kipejä eikä meillä sitä vastaan mitään ollut, koska ne ovat vain muutaman sentin arvoisia. Näytin ukolle muutaman setelin ja huomasin vasta siinä vaiheessa, että joukossa oli myös 50 000 kipin (noin 3,75 euroa) seteli. Ukko hypisteli seteleitä käsissään ja pyysi, että saisi suurimman setelin muistoksi, koska se oli hänen mielestään hieno. Heh... Siinä vaiheessa Hise heitti suomeksi, että pistetään ne rahat piiloon. Otimmekin ukolta setelit ja sanoimme, että 50 000 on aivan liian iso lahjoitettavaksi ja haluamme pitää ainoat kipit itsekin matkamuistona. Sen jälkeen ukko lakkasi olemaan kiinnostunut seteleiden ulkonäöstä. Hän kertoi, että haluaisikin viedä ulkomaan rahoja oppilaille näytettäväksi, mikä nyt ei sinäänsä ole mikään kovin epätavallinen idea täällä päin maailmaa. Sen jälkeen hän kysyi, että olisiko meillä näyttää euroja. Hise muisti, että laukun pohjalla oli pyörinyt yksi euron kolikko. Tiesimme, että täällä kukaan ei vaihda kolikoita ja yksi euro on kuitenkin sen verran mitätön summa, että päätimme kaivella kolikkoa laukun pohjalta. Sitä ei kuitenkaan löytynyt. Ukko hoki, että hän voisi vaikka ostaa meiltä euroja jos sellaisia löytyisi. Sanoin vaan, että meillä on pelkästään dongeja, muutama kipi sekä Thaimaan bahteja. Sen jälkeen laitoimme kukkarot pois ja samalla lopahti ukon mielenkiinto keskusteluun. Hän vaan tyytyi istuskelemaan hiljaa ja vastailemaan parilla sanalla meidän kysymyksiin. Me puolestaan käytimme tilaisuuden hyväksemme, sillä kuka olisikaan parempi vietnamin opettaja kuin englantia hyvin osaava paikallinen. Kirjoitin paperille muutamat perussanat ja kyselin niitä ukolta. Täytyy sanoa, että jos hän opettaa englantia samalla tavalla kuin opetti meille vietnamia niin ei kovin vahvasti mene. Hän toisti sanat todella nopeasti peräkkäin ja vaikka miten teimme selväksi, että emme saa selvää niin hän ei vaan osannut hidastaa tahtia. Hän ei myöskään itse ollut lainkaan kiinnostunut opettamaan meille mitään, mitä emme itse kysyneet. Saimme kuitenkin jonkinlaiset käännökset. Myöhemmin heitimme ilmaan, että pitäisi opetella myös numerot, mutta ukko skippasi koko jutun eikä auttanut asiassa mitenkään. Meillä on aina terve epäluulo uusia ihmisiä kohtaan, mutta tässä vaiheessa ukko alkoi olla kyllä todella epäilyttävä ystävällisyydestä huolimatta. Hänen käytöksensä muuttui yltiökiinnostuneesta passiiviseksi ja loput juomat menivätkin lähes hiljaisuudessa. Yritimme kuitenkin viritellä pientä keskustelua ja lopulta kysyinkin ukolta, että voisiko ottaa hänestä valokuvan. Ukko kielsi kuvaamisen jyrkästi. Hän oli koko matkan ensimmäinen henkilö, joka kielsi kuvaamisen ja siinä vaiheessa olimme jo melko varmoja, että kyseessä on puhdas huijari. Meillä oli vielä juomaa jäljellä, mutta ukko kietaisi oman lasinsa naamariin ja alkoi hokea, että pitääkin tästä lähteä. Siinä ei sitten juuri sen ihmeempiä tapahtunut. Toivotimme toisillemme hyvät jatkot ja lähdimme eri suuntiin. Epäilemme, että ukko oli varsin etevä rahanvaihtajahuijari. Hänen päämäränään oli saada meiltä kipejä tai euroja, joita hän olisi voinut vaihtaa vanhentuneisiin tai muuten käyttökelvottomiin dongeihin. Tästä syystä hän ei ollut kiinnostunut bahteista, sillä niiden vaihtaminen on täällä vaikeaa. Kun tätä tässä nyt lukee, niin on tietysti varsin selvää, että kyseessä oli huijari. Tilanteessa pyrkii kuitenkin ensisijaisesti keskittymään vastapuolen kanssa keskusteluun eikä jokaisen ihmisen kohdalla analysoi, että monellako eri tavoin hän voi jallittaa. Meidän kokemuksemme mukaan monet tavan pulliaiset ovat tohkeissaan, jos pääsevät harjoittelemaan englanninkielentaitojaan jonkun kanssa ja niinpä pienet keskustelut turuilla ja toreilla eivät ole mitenkään epätavallisia. Ukko oli todella mukava, asiallinen ja pukeutunut juuri niin, että hän voisi olla opettaja. Hän puhui myös todella hyvää englantia eikä ollut missään määrin hyökkäävä verrattuna niihin tavallisiin häsläreihin. Vaikka se ei tässä suoraviivaisessa kuvauksessa vaikutakaan siltä, niin äijä puhui suoraan rahasta vain tarpeen tullen ja meidän ohjailu tapahtui sivulauseissa. Ukkelin kaltaiset vedättäjät ovat oman alansa taitureita ja he osaavat rakentaa oman tarinansa todella toimivaksi. Täytyy olla oikeasti neuroottisen epäileväinen, jotta nämä tyypit osaa narauttaa kesken keskustelun. Tämä kyseinen jannu vaan teki liian monta pientä virhettä ja paljasti eleillään, että hän oli kiinnostunut vain rahoistamme. Jos äijä olisi ymmärtänyt jatkaa vuolasta kiinnostustaan ja keskusteluaan loppuun asti, emme ehkä koskaan olisi tajunneet mikä hän on miehiään. Vinkkinä vaan kaikille jekuttajille. Me emme kanna koskaan isoja summia kukkarossa. Emmekä levittele lompakkojamme kaduilla. Nyt tilanne oli hieman toinen, sillä olimme kahviossa, ukko istui nurkkapenkillä meidän piirittämänä ja kukkaroissa oli jopa meidän mittapuulla todella vähän rahaa. Meillä ei ollut sinäänsä mitään menetettävää. Tämä on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että liian mukavien ihmisten kanssa kannattaa olla tarkkana. Emme missään nimessä kannusta siihen, että pitää jokaista vastaantulijaa ja keskustelunhaluista hämäheikiksi, mutta rahojen kanssa kannattaa olla tarkkana varsinkin jos sitä on mukana paljon. Maailma on pullollaan esimerkkejä siitä, kuinka kokeneemmatkin matkaajat luopuvat rahoistaan pyörityksessä ja jälkeenpäin kaikki tuntuu uskomattomalta ja oma toiminta sitäkin päättömättömältä. Ja onhan se nyt tunnustettava, että jos olisimme hukanneet nekin vähäiset rahamme "opettajalle" niin takoisimme päätä seinään niin että luu paistaisi. Emmekä kirjoittaisi siitä täällä vaan keskittyisimme repimään pelihousujamme sähkökatkon pimentämässä huoneessa :D Lisäsimme majoitusmuistoon edellisen Savannakhetin majapaikan.

Paikka: Hue, Vietnam
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}