Borneo 2010
perjantai 9. huhtikuuta 2010


Julkaistu kello 8.55

Aamulla herättiin 7:30 ja painuttiin aamupalalle, jossa tarjottiin papuja, munakasta, nakkeja, nuudeleita, pekonia ja paahtoleipää. Kun saatiin mahat täyteen niin painuttiin joen rantaan, jossa vene odotteli valmiina viemään joen toiselle puolelle, josta alkaisi matka lepakkoluolan kautta Sandakanin keskustaan. Kun pääsimme minibussille, huomasimme, että siellähän jannu könyää auton alla ja yrittää irroittaa jotain paksua rautalankaa. Minkähän puskan kautta lienee oikaissut kun on napannut rautalangan jousien väliin. Matkaan kuitenkin päästiin muutaman rankan taisteluminuutin jälkeen ja matka lepakkoluolille alkoi (nyt ihan oikeasti). Lepakkoluolille päästyämme ensimmäiseksi käytiin lunastamassa sisäänpääsyliput sekä yhdelle kameralle lupa, minkä hinta oli mielestäni aika kohtuuton 30 ringettiä. Kun olimme jo osittain metsän puolella niin oppaamme kaveri huuteli perään ja Bennie (nimi tosiaan kirjoitetaan Bennie eikä Benny) lähti juoksentelemaan takasin ja huuteli meillekkin "Kam, kam! Orang-Utan!" ja siellähän se karvakeisari puussa möllötti. Harmiksemme se oli niin etäällä ettei kunnon kuvia saanut. Viitakonsiimeksessä oli jälleen kerran kovin kosteaa ja lämmintä, mutta onneksi matka ei ollut hirveän pitkä. Polulla ei hirveästi tullut vastaan ötököitä, vain muutama perhonen, orangin pesiä sekä lähellä lepakkoluolaa yksi skinkki ja nukkuva sammakko. Lepakkoluola oli huisin korkea ja lepakoita siellä oli vähintäänkin riittävästi. En nyt muista tarkkaan montako lepakko sieltä irtoaa joka yö syömään, mutta muisteleisin että puhuttiin miljoonista. Guanon määrä oli myös sen sorttinen, että äkkinäistä hirvittää. Lepakot singahtelivat niin korkealla, että kunnon kuvia ei niistäkään irronnut. Mika kävi vielä uuden lenkin luolassa kun vaihtoi objektiivia vähän laajempaan. Benniellä oli selkeästi vähintäänkin yhtä kiire pois luolasta, kuin sinne menemään. Takaisin tullessa tultiin vähän vauhdikkaammin kun metsässä ei sinänsä mitään näkemistä enää ollut, ja aikataulukin alkoi painaa päälle. Sen että kerkesimme autoon ja ajoimme muutaman metrin niin hypättiin pois: VILLIORANKI! Ja ihan tien vieressä! Hetken sitä kuvailtuamme huomasimme että siellä taaempana oli toinenkin körmy. Kuvien määrä oli uskomaton ja taisi Tarja saada vähän videotakin. Nyt ei tältä reissulta enää puuttunut kuin kärmes ja elefantit. Tästä mukavasti hymy suussa jatkoimme matkaa kohti Sandakanin keskustaa, jossa oli vuorossa lounas. Bennie sanoi että joku kiinalainen merenelävien hulluttelupaikka olisi ollut hyvä, mutta meidän merenelävien mutustelu on jäänyt ja varmaan jää vähemmälle tällä reissulla niin menimme vaihtoehtona johonkin englantilaispaikkaan. Sitähän se tottavieköön olikin! Musiikki oli varmaan 1920-luvulta ja tarjoilijoilla oli yllään perus french-maid-puvut. Paikka oli äärimmäisen hyvällä paikalla ja kaunis paikka kaiken kaikkiaan. Ruoka oli totuttujen aasialaisten rinnalla aika mauttomia, mutta tuntuivat kelpaavan kaikille jo tässä vaiheessa päivää. Syönnin jälkeen vuorossa oli Sandakan sight seeing, eli kaupunkikierros, mutta kun Bennielle selvisi, että olimme jo siellä yhden päivän viettäneet ja olimme keskustan kutakuinkin nähneet niin kävimme vain ostamassa puhelimeemme lisää valuuttaa ja jatkoimme matkaa veden päällä sijaitsevaan kelluvaan kalastajakylään. Sieltä saimme myös hyviä kuvia. Ulkoilmassa ei pitkään viihtynyt, sillä keskipäivän jälkeinen aurinko paahtoi täydeltä tuutilta. Kalastajakylä näytti kovin karulta, mutta Bennie selvitti että vaikka ne näyttävät ränsistyneiltä niin jotakuinkin kaikissa taloissa on satelliitti-tv, jääkapit, pesukoneet, karaoke-vehkeet ja muut hienoudet. Kalastus on kuulemma paikallisille hyvä bisnes ja monet alueen asukkaista ovat itse asiassa varsin varakkaita. Tästä vähän eteenpäin mennessä tuli valtion rahoittamia taloja, joissa asui maahanmuuttajia ja sellaisia joilla ei ollut tuloja, eikä olot ollut heillä yhtä leppoisat. Tästä jatkoimme sitten kiinalaiseen temppeliin, joka on ottanut paljon vaikutteita Euroopasta, sillä Kiinalaiset pitävät vaaleista ja haaleista väreistä, mutta temppelissä oli kunnon ilovärihassuttelut. Ilmeisesti Bennietä kiinnosti enemmän kärmekset kuin temppeli, sillä jo ennen temppeliin menoa kävimme koluamassa vierustalla olevia puita kärmesten varalta. Kuvasaldo kärmeksistä: pyöreä 0. Bennie kyseli että meinasimmeko todella viettää tunteja lentoasemalla kun lento lähtee vasta 18:15 ja kello oli tässä vaiheessa vasta kolmen kantturoissa. Eipä meillä muutakaan vaihtoehtoa ollut joten kuski ajeli hitaasti kohti lentoasemaa ja toi meidät tänne. Yhteenvetona tästä metsähiiviskelyreissusta voisi antaa erinomaisen arvosanan, sillä näimme normaalia enemmän villieläimiä ja krokotiili oli kyllä hiano! Mahdollisuuksia kärmesten näkemiseen olisi ollut vielä yksi paikka, joku paikallinen krokotiilifarmi. Sisäänpääsy olisi ollut 50 ringgittiä per henki joten jätimme sen väliin. Nyt odotellaan lentokonetta, että pääsisimme jollain ilveellä Kota Kinabaluun ja sitten sieltä vielä kahden tunnin ajomatka Kinabalun-vuoren juurelle J. Residence nimiseen paikkaan. Toivottavasti sieltä saisimme päivitettyä vähän päiväkirjaa ja laitettua lisää kuvia, sillä nyt ovat nettiyhteydet ollu vähän huononlivakat.

Paikka: Sandakan, Malesia
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}


Julkaistu kello 11.21

Ja Kota Kinabalussa ollaan! Lento meni oikein mukavasti. Pete höpötteli lennon ajan jonkun paikallisentytön kanssa ja meillä muilla oli hiljaisempi istumaseura. Taksikuski odotteli meitä kentällä ja pikaisen rahanvaihdon jälkeen pääsimme matkaan. Nyt siis suuntana Kinabalu-vuori.

Paikka: Kota Kinabalu, Malesia
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}


Julkaistu kello 14.07

Kuski kyseli heti edellisen viestin jälkeen, että olemmeko syöneet illallista. Kun vastasimme kieltävästi, taksikuski kaartoi KFC:n eteen ja kävimme siellä syömässä kanahampparit. Hotkaisun jälkeen lähdimmekin taas kohti Kinabalu-vuorta. Kuski on muuten sama, joka heitti meidät muutama päivä sitten Kota Kinabalun lentokentällä. Huh huh… on kyllä melkoinen setä. Äijä ei liiemmin englantia osaa, mutta kovasti hän yritti meille posmittaa. Kaasujalassa piisasi kun äijä polki pitkin vuoren rinnetta ylös. Matkalla tuli vastaan mainoskyltti, jossa luki isolla "Can!". Sen jälkeen jokaisen ohituksen kohdalla äijä totesi kysyvään ääneen: "Can? Can? Can!" Aika ajoin tiukissa mutkissa tuli myös hieman toisenlainen variaatio: "Can? Can? Can! NO CAN! NO CAN!" Kun ukko vielä meni ja haukotteli vähän väliä oikein isolla suulla niin kieltämättä aika-ajoin muistui mieleen, että miksi reissuilla pyrkii välttelemään pitkän matkan takseja ja minibusseja. Ukko pyyteli, että soittaisimme Eden54:ään jos tarvitsisimme taksia paluumatkalle, mutta voi olla että hankimme ehkä toisen kuskin… Nyt olemme kuitenkin paikassa nimeltä J. Residence. Korkeutta on 1500 metriä merenpinnasta ja lämpötila on sen verran alhainen, että huoneissa ei tarvitse ilmastointia. Kylmä täällä ei kuitenkaan ole. Hotellin puolesta ei ole taaskaan nettiyhteyttä, eli olemme kännykän varassa. Kenttiä on parin tolpan verran joten saapa nähdä saako täältäkään kuvia laitettua. Känny-yhteys kuitenkin pelaa, mikä on hyvä asia!

Paikka: Kinabalu-vuori, Malesia
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}